Shikamoo mwalimu!

Reilu kuukausi Tansaniassa on kulunut ja kolme viikkoa kestänyt opetusharjoitteluni paikallisessa alakoulussa on nyt päättynyt. Toimin englanninkielen opettajana kuudesluokkalaisille ja koitan tiivistää jotain koulupäivistäni tässä totaalisen erilaisessa kulttuurissa.

”Habari za subuhi, mambo, habari gani!” Asuntolan ulkopuolelta sänkyyni asti kantautuva afrikkalainen elämänporina sekä erilaisten eläinäänten sekamelska herättävät joka aamu ennen kello kuutta. Pakkaan reppuun tuntisuunnitelmani ja aamupalan nautittuani kävelen päivittäin parin kilometrin matkan koululle maantietä pitkin. Nautin näistä aamuisista hetkistä juuri ennen kuin päivän kuumuus ottaa vallan. Kun lähestyn koulua, kuulen jo kaukaa rumpujen rytmin ja lasten iloisen laulun; aamunavaus on alkanut mangopuiden katveessa koulun pihalla. Aamunavauksessa oppilaat esittävät opettajien johdolla erilaisia afrikkalaisia tansseja ja lauluja. Näissä tilaisuuksissa saatetaan myös julkisesti kertoa joidenkin oppilaiden huonosta käytöksestä ja siten häpäistä oppilas toisten edessä, mutta pääosin tunnelma on kuitenkin iloinen ja tämä sosiaalinen tapahtuma käynnistää jokaisen koulupäivän.

Kun astun luokkahuoneeseen nousevat lapset ylös ja alkavat laulaen toivottaa hyvää huomenta sekä kysyvät kuorossa: ”How are you madam?” Kun kohtaa nämä 48 valkoisena hymyilevää hammasrivistöä on vaikea pidetellä omaakaan hymyä paria sekuntia kauempaa. Lapset napittavat intensiivisesti uutta valkonaamaista opettajaansa ja koitan esitellä itseni swahilin ja englanninkielen sekoituksella. Käyn läpi jokaisen lapsen, mutta myönnettäköön että nimien muistaminen lähes viidenkymmenen samaan koulupukuun sonnustautuneen lapsen kohdalla on silkka mahdottomuus. Esittelyn ja lasten jännittyneen alkuhihittelyn jälkeen englanninkielen opetus pantomiimia apuna käyttäen voi alkaa!

Yleisesti ottaen tunnelma koulussa on hyvin erilainen kuin Suomessa. Lapset käyttäytyvät varsin tottelevaisesti ja vaikuttavat kovin kiitollisilta ja elämäniloisilta. Vaikka iloa ja intoa riittääkin, kunnioittavat lapset opettajiaan paljon. Vastapainoksi toivoisi tietenkin myös opettajan kunnioittavan lapsia, mutta toisinaan oman opettajan pitämä kuri luokassa on kova ja pari kertaa olen nähnyt lasten saavan läpsyjä opettajaltaan. Fyysinen rankaiseminen tuntuukin kurjalta ja selittää osaltaan oppilaiden kuuliaisuutta koulussa. Tansanian hallitus on yrittänyt muuttaa fyysisen rankaisemisen käytäntöä, mutta iso osa vanhemmista ei halua poistaa rankaisemista kouluista, joten erityisesti näissä valtion kouluissa sitä näkee yhä käytettävän. Ja vaikka vierailevana opettajana koulun opetuskulttuuria pyrinkin kunnioittamaan, en vallitseviin rangaistusmenetelmiin halunnut ottaa osaa millään tavalla. Sen sijaan omassa opetuksessani rankaisemisen sijaan innostamalla ja kehumalla sain vähemmän osallistuvat oppilaat innostumaan ja osallistumaan. Parhaimpia hetkiä olivatkin, kun hieman hiljaisemmat ja osaamattomammat oppilaat innostuivat kehuista niin, että alkoivat todella yrittämään jokaisen tehtävän kohdalla. Saavutettaessa tällaista aitoa yrittämistä ja oppimisen intoa on myönnettävä, että opettajana oli itkussa pitelemistä ja sisällä läikähti puhdas ilo toisten onnistumisesta ja yrittämisestä. Usein nämä lapset tuntuivat myös aidosti nauttivan siitä, että pääsevät kouluun ja kerta toisensa jälkeen minut valtasi suuri hellyys näitä lapsia kohtaan.

Itse opetuksen suunnittelussa oli välillä kieli keskellä suuta, kun kirjan esimerkkilauseet ”I eat breakfast everyday” ja ” I washed myself this morning” tuntuivat paradoksilta, kun tietää etteivät väittämät pidä paikkaansa kaikkien kohdalla. Myös se tosiasia, että luokassa on 48 oppilasta, mutta vain viisi oppikirjaa loi todellisia haasteita opetuksen toteuttamiseen. Lisäksi lasten osaamisen taso oli todella vaihtelevaa ja siinä missä osa ymmärsi englantia ja opetusta, tuotti isolle osalle vaikeuksia ymmärtää ja tuottaa yksinkertaisia lauseita englanniksi. Tehtäväni englannin opettajana ilman swahilin kielen osaamista oli siis todellinen haaste, mutta kehonkieltä, toistoa ja sanakirjaa apuna käyttäen tuntui, että onnistuin ehkä jotain oppilailleni opettamaan ja ainakin innostamaan heitä oppimaan lisää englantia. Itselleni kokemus oli kaikessa haastavuudessaan silmiä avaava, kun oli tultava toimeen vieraalla kielellä, liidunpätkällä ja elekielellä. Ehkä eniten opin siitä, miten vähällä sitä tuleekaan toimeen ja että tärkeintä on yksinkertaisesti olla läsnä lapsille. Opetuskokemukseni jälkeen liikuttavaa on ollut myös nähdä lapsia koulun ulkopuolella, heidän huudellessa: ” Shikamoo mwalimu, hi teacher, how are you, we miss you!”